Kirjoittajat vievät Schönin (1983) reflektoiva muotoilija -ajatusta eteenpäin yhdistäen Schönin ajatuksia Deweyn (1933), Kolbin (2015), Nonaka & Takeuchin (1995) ja Sengen (1994) malleja, päätyen omaan monimutkaiseen, mutta juuri ja juuri ymmärrettävissä olevaan malliin siitä, miten muotoilutiimi oppii tekemisen kautta.
Linus Tan, Anita Kocsis & Jane Burry: Advancing Donald Schön’s Reflective Practitioner: Where to next? Design Issues: Vol 39, 2023.
Vasta kun näin tämän artikkelin, tiesin kaivanneeni sitä.
Schönin The reflective Practitioner oli kirjoitettu yksilön näkökulmasta, kun taas tänään, muotoilijat usein työskentelevät tiimeissä.
Schönin 1983 julkaistu kirja on muotoilututkimuksen lainatuin opus. Kuten varmaan moni muukin, minä olen lukenut siitä vain arkkitehtiopiskelija Petran projektista ja hänen ohjaajastaan kertovan luvun.
Schönin idea oli siis…
Schönin mukaan ammattilaiset (kuten muotoilijat) oppivat omasta tekemisestään ja reagoivat tekemiseensä suorittaessaan tehtäväänsä. Muotoilija reflektoi, siis keskustelee tehtävänsä kanssa. Muotoilija piirtää muodon, katsoo mitä on piirtänyt ja reagoi omaan piirustukseensa. Tätä Schön kutsuu termillä pohdintaa toiminnassa (reflection-in-action). Tekeminen, reflektointi, tiedon luominen ja oppiminen tapahtuvat samanaikaisesti.
Kun muotoilija jälkikäteen ajattelee suorittamaansa toimintojen sarjaa, sitä kutsutaan pohdintaa toiminnasta (reflection-on-action).
Pohdintaa käytännössä (reflecting-in-practice) tapahtuu, kun muotoilija pohdiskelee toistuvia toimintojensa sarjoja, prosesseja ja omia käytäntöjään – muotoilee muotoiluaan. Tai niin kuin filosofi Esa Saarinen sanoo: ajattelee ajatteluaan. Vai olisiko se ajattelun ajattelun ajattelua?
Kyllä tässä menee helposti sekaisin.
Kuvio 1
Voi tietenkin olla, että muotoilija ei välttämättä pohdi omaa toimintaansa, ja menestyy siitä huolimatta, siirtyen aina uuteen projektiin toistamaan samoja maneereitaan.
Kokemusperäisessä oppimisessa, reflektointi on erillään oppimisesta. Reflektointi on prosessi, jossa ajatellaan syvällisesti joitain asiaa, kun taas oppiminen on prosessi, jossa hankitaan tietoa asiasta. Nämä määritelmät tarkoittavat, että ihmiset voivat märehtiä kokemuksiaan, mutta eivät välttämättä opi niistä.
Toisaalta, oppiminen ei välttämättä vaadi omaa kokemusta. Opiskelija voi hankkia tietoa oppikirjasta, ja soveltaa tietoa ongelmaan, jota hän ei ole koskaan kohdannut.
Kuitenkin, kokemus itsessään ei riitä luomaan tietoa. Konkreettinen kokemus vaatii reflektiivistä havainnointia ja abstraktia konseptualisointia, ennekuin oppiminen ja uusi tieto syntyy.
Kuvio 2 tähän
Kolbin (2015) mukaan ihmiset oppivat muuttamalla kokemukset tiedoksi. Muotoilija kokeilee ideaansa ongelmaan, tarkastelee luomaansa tilannetta, ja tämä kokemus muokkaan tietoa. Uusi tieto tuottaa uuden idean, jota muotoilija voi taas kokeilla ongelmaan.
Schönin ja Kolbin yhtäläisyydet
Schönin erilaisten reflektiotapojen ja oppimiskierteen (kuvio 2) voidaan nähdä yhtäläisyyksiä. 1) Muotoilija tekee jotakin, kokeilun ja reflektoi tekemistään. Sitten 2) muotoilija saa kokemuksen, näkee mitä on tehnyt ja ymmärtää, miten tilanne on muuttunut hänen omien tekemisensä vaikutuksesta. Nämä vaiheet ovat iteratiivisia, toistuvia, jokainen liike informoi seuraavaa liikettä. Oman toiminnan reflektointi (3) tapahtuu, kun muotoilija astuu askeleen taaksepäin ja havainnoin omien toimiensa vaikutuksia. Tämä toiminnan havainnointi on erotettava tekemisestä, koska muuten muotoilijaa voi uhata ”analyysi-paralyysi”, joka voi näivettää luovan tekemisen. Käytännön reflektointi tapahtuu, kun muotoilija astuu vielä useampia askelia taaksepäin ja miettii sitä, miten hän harjoittaa muotoilua ja hahmottelee erilaisia lähestymistapoja tuleviin projekteihinsa: muotoilun muotoilun muotoilua.
Kuvio 3 tähän
Ammatillinen kehittyminen vaatii reflektointia, ja tätä ei tulisi tehdä yksin, vaan vuorovaikutuksessa kollegoiden kanssa. Ulospäin suuntautunut reflektointi tuo yhteen yhdessä työskentelevien ihmisten kollektiivisen perspektiivin.
Seuraavaksi artikkelin kirjoittajat ottavat esiin tunnetun Nonaka & Takeuchi (1995) mallin siitä, miten ammattilaiset (muotoilijat) jakavat tietoa keskenään nelivaiheisessa prosessissa. 1) Sosialisaatio tapahtuu, kun muotoilijat jakavat kokemuksensa kollegoiden kesken, keskustellen tai toimien yhdessä. 2) Eksternalisaatio tapahtuu, kun muotoilijat artikuloivat hiljaisen tietonsa eksplisiittisiksi konsepteiksi, jotta tiimi voi oppia niistä. 3) Yhdistäminen tapahtuu, kun muotoilijat yhdistävät uuden tiedon eri elementit tai palaset jo olemassa olevaan eksplisiittiseen tietoon. 4) Sisäistäminen (omaksuminen) tapahtuu, kun muotoilijat oppivat uudesta eksplisiittisestä tiedosta soveltaen sitä omaan tilanteeseensa. He saavuttavat yksilöllistä hiljaista tietoa, joka perustuu muiden tiimiläisten jakamaan eksplisiittiseen tietoon.
Kun ammattilaiset muotoilevat yhdessä, he reflektoivat ja oppivat yhdessä. Mutta kun muotoilijat reflektoivat tekemistään tai käytäntöjään, heidän johtopäätöksensä voivat olla erilaisia. Nämä erilaiset näkemykset voivat avata erilaisia perspektiivejä tulevaisuuden ongelmien ja tilanteiden lähestymiseen avoimin mielin ja siten mahdollistaa luovempien ratkaisuiden löytymisen.
Eri näkemykset voivat toki johtaa konflikteihin tiimin jäsenten kesken. Konfliktit voivat johtaa hajottaviin keskusteluihin, suhteiden tulehtumiseen ja potentiaaliseen projektin epäonnistumiseen.
Yksi artikkelin pääpointti oli se, miten reflektiiviset keskustelut olivat tarpeellisia, ja miten niitten kautta tiimeistä tuli itseanalyyttisia ja ne kehittyivät. Tiimin pitää ottaa aikaa toimiensa reflektointiin, olla vastaanottavaisia poikkeaville näkemyksille ja omata halu kasvamiseen ja oppimiseen.
Oma sovellus
Tämä artikkeli niittasi oman keskeneräisen ja pitkään kyteneen hahmotelman muotoiluprosessista seuraavaan muotoon (kuvio 4).
