Tavaroiden täyttämässä maailmassa muotoilija joutuu pohtimaan omaa suhdettaan innovaatioon, talouskasvuun, ilmastonmuutokseen ja luontokatoon. Tämä pohdinta on vaikeaa, koska usein muotoilijan rooli on toimia markkinatalouden palvelijana, eikä kapitalismi pysty kestävään kehitykseen. Talouskasvu vie turmioon, ja “vihreä” teknologinen murros vain kiihdyttää kestämätöntä kasvua.
Vaihtoehtoinen paradigma talouskavulle on kohtuutalous, degrowth, joka puhuu kestävyyden, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja elämänlaadun puolesta. Mutta onko kohtuutaloudessa enää tarvetta innovaatioille ja muotoilulle? Minne moraalisesti kunnianhimosen muotoilijan tulisi suuntautua?
Muotoilijan dilemma
Muotoiluvaikuttaja Victor Papanek aloittaa kirjansa Turhaa vai tarpeellista (1973) väittämällä ”on olemassa haitallisempia ammatteja kuin teollinen muotoilu, mutta vain muutamia” ja jatkaa hieman myöhemmin: ”Niin kauan kuin muotoilu keskittyy triviaaleihin “aikuisten leluihin”, kiiltävillä häntäevillä varustettuihin tappokoneisiin ja “seksikkäisiin” kuoriin kirjoituskoneille, leivänpaahtimille, puhelimille ja tietokoneille, sillä ei ole enää mitään syytä olla olemassa”.
Arvelen, että moni muotoilija jätti Papanekin kirjan lukematta heti ensisivujen jälkeen, ainakin minä. Nuorena muotoilijana 1990-luvun alussa halusin vain päästä uskottavaksi ammattilaiseksi ja saada vuokran maksetuksi. Kaikki työt kelpasi. Työskentelin muun muassa auto-, sota- ja ydinvoimateollisuudelle. Kollegoiden kanssa pohdimme kenties vain sitä, olisiko moraalisesti oikein lähteä suunnittelemaan käsikranaattia.
Viimeiset kolme vuosikymmentä johtamispuheen paradigmana on ollut innovaatio ja talouskasvu. Muotoilijat ovat tästä olleet kovin innoissaan ja mielellään nimeävät itsensä innovaation ajureiksi ja jopa muutosagenteiksi. Monen alan asiantuntijat ja konsultit aloittavat puheensa kertomalla, että nykypäivänä muutoksen vauhti kiihtyy eksponentiaalisesti. UPIn Hiski Haukkala sanoo: ”Maailma muuttuu nyt niin nopeasti, että emme ihmislajina kykene edes ymmärtämään sitä. Se on helvetin vaikeaa”.
Epäilen itse kyllä, että maailma on muuttunut ennenkin, että muutospuhe on vain historian tajun puutetta. Mutta onko tarvetta vielä erityisille muutosagenteille – muotoilijoille?
Taloustutkija Anni Marttinen (2024) toteaa, että ”nyt kulutamme liikaa ja vääriä asioita, koska myös tuotamme liikaa ja ihan vääriä asioita”.
Kukin muotoilija joutuu käymään ”Sokrateellista keskustelua” suhteessaan työhön, talouteen ja muutokseen; se ei ole helppoa. Jos hän ei kriittisesti pohdi työnsä eettisiä ja filosofisia oikeutuksia, toimii hän automaattisesti valtavirran ja lähipiirinsä arvojen ja oletusten mukaisesti, tapauskovaisesti. Nämä oletukset ovat todennäköisesti innovaatiotoiminnan tehostaminen ja jatkuva talouskasvu, joiden palvelukseen muotoilija asettaa luovan energiansa työuransa ajan.
Jatkuva talouskasvu
Jatkuva talouskasvu on vallitseva talousajattelun ja politiikan malli, joka perustuu oletukseen, että talouden on kasvettava jatkuvasti, jotta hyvinvointi lisääntyy. Jatkuvan kasvun kritisoidaan johtavan kulutuskulttuuriin, luonnonvarojen ylikulutukseen, epätasa-arvoon, taloudellisiin kupliin ja kriiseihin sekä lyhytnäköiseen päätöksentekoon. Ihminen mittaa elämänsä laatuaan rahan, tavaran ja statuksen määrällä. Sitä mukaan kun tulot nousevat uran edetessä, myös kulut kasvavat: auto, talo, mökki, vene ja lopulta viisikymppisenä – moottoripyörä!
David Marx kirjassaan Status ja kulttuuri selittää, että ihmisen universaali tarve sosiaalisen aseman ja statuksen turvaamiseen luo motiivin jatkuvan muutoksen hakemiseen kaikilla kulttuurin aloilla: vaatetus, musiikki, ruoka, matkat, kampaukset ja koirarodut. Puhumattakaan sisustuksista, taloista, autoista, veneistä ja risteilyaluksista. Muotoilijat osallistuvat innokkaasti tähän materiaalisen kulttuurin uusintamiseen, brändäämiseen ja kaupallistamiseen; jotkut erikoistuen käyttäjien (lue kuluttajien) tarpeiden löytämiseen ja luomiseen.
Kohtuutalous
Kohtuutalous pyrkii pois jatkuvan talouskasvun ikeestä, tavoitellen talousjärjestelmää, joka tuottaa hyvinvointia ympäristön ehdoilla. Sen tavoitteena on taata kohtuullinen elintaso kaikille, myös tuleville sukupolville. Kohtuusliikkeen tavoitteena on talousjärjestelmän mutta myös kulttuurin muutos.
Kohtuusliike -blogi sanoo: “Kohtuusajattelun mukaan esimerkiksi energiatehokkuus ja puhtaammat teknologiat eivät riitä ekologisen kestävyyden saavuttamiseen. Ne voivat auttaa merkittävästi, mutta jos kokonaistuotanto kasvaa, suuri osa hyödyistä valuukin hukkaan. Myös vihreä tuotanto kuormittaa ympäristöä. Siksi aidon kestävyyden saavuttaminen edellyttää myös tuotannon ja kulutuksen vähentämistä”.
”Puolet pois”, sanoi Kuusamon koskisotien aktivisti Reino Rinne jo 1970-luvulla. Jatkuvan kuluttamisen ja liian tavaran hallinnan uuvuttamasta 2020-luvun ihmisestä saattaa ajatus materian puolittamisesta kuulostaa houkuttelevalta – teoriassa. Helpommin sanottu kuin tehty.
Ekoajattelijan ja kalastaja Pentti Linkolan mielestä kumisaapas oli ainoa 1900-luvun hyvä keksintö – polkupyörä oli keksitty jo aikaisemmalla vuosisadalla.
Mikä olisi muotoilijan rooli kohtuutaloudessa, olisiko muotoilijalla enää töitä? Tarvitseeko kohtuutalous innovaatioita?
Vihreä innovaatio
Kirjassaan Slow down professori Kohei Saito julistaa kapitalistisen järjestelmän totaalista kyvyttömyyttä vastata ilmastonmuutoksen ja luontokadon haasteisiin. “Ekologia on massojen ooppiumia”, töräyttää Saito ja sanoo YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden (SDG) ja vihreän teknologian vain tukevan ylikuluttamisen agendaa. Hän näkee ainoaksi vaihtoehdoksi kommunistisen kohtuutalouden (degrowth communism), perustuen Karl Marxin myöhempään ajatteluun, ei niinkään neuvostoliittolaiseen järjestelmään.
Muotoilijalle voisi kuitenkin löytyä jotain tekemistä kohtuukommunismissa: auttaa kuvittelemaan mahdollisia tulevaisuksia ja elämäntapoja, osallistua paikalliseen tuotantoon sekä perustaa osuuskuntia ja muotoilla ja brändätä niiden tuotteita ja palveluita.
Supersankarimuotoilijoille suunnittelmassa pilvenpiirtäjiä, hotelleja, luksustavaroita, autoja, risteilijöitä ja lentokoneita ei ole kommunismissa tarvetta – ympäristö kiittää.
Kaikki kohtuutalouden tutkijat eivät tyrmää uutta teknologiaa, korostaen eniten ekonomisen ja sosiaalisen muutoksen tarvetta, mukaan lukien kapitalistisesta järjestelmästä luopumisen (katso lisää Hickel 2023, Pansera 2024). Ongelma ei ole teknologia itsessään, vaan lähinnä taloudelliset, tuotannon kasvuun sidotut tavoitteet.
Kyllä, tarvitsemme siirtymistä sähköisiin kulkuvälineisiin – mutta samalla meidän täytyy skaalata autoteollisuutta alas ja parantaa ja laajentaa julkisia mahdollisuuksia liikkumiseen kaikille. Teknologinen innovaatio, kyllä. Mutta kestävyys ja oikeudenmukaisuus myös. (Hickel 2023.)
Muotoilijan vaihtoehdot
Metsästysretkellä, iltapalalla mökissä, valitin kavereilleni sitä, miten nykynuoriso on liimautunut matkapuhelimiinsa; ketä tästä kehityksestä saa syyttää? Molemmat metsämiehet – Nokian entisiä muotoilijoita – viheltelivät kattoon katsoen. Metatasolla – monen muotoilijan opettajana – olen kai syyllinen itsekin.
Mitä siis ilmastoahdistunut muotoilija voi tehdä?
Muotoilija voi pohtia sitä, ketä hän palvelee ja sitä, mitä tuotteita tai palveluja hän muotoilee.
Ensiksi, hän voi viitata kintaalla vastuullisuuajattelulle ja muille eettisille pohdinnoille. Tällöin hän kuin tapauskovainen, joka antaa muiden määritellä ajatteluaan ja toimintaansaa ja menee muiden mukana, tavoitellen vallitsevien arvojen mukaista menestystä. Tällöin hän antaa luovan energiansa kapitalistisen talouskasvun tavoitteluun, siten edistäen maailmanloppua.
Toinen, vastakkainen strategia on liittyä Elokapinaan, sanoutua irti taulouskavua tukevasta toiminnasta ja keskittyä vastustamaan nykyistä vallitsevaa elämänmenoa, mukaan lukien teollinen muotoilutoiminta. Tällöin hän ei aiheuttane enempää vahinkoa, mutta ei juuri edistäkkään kestävyyttä muuten kuin negaation kautta.
Kolmas vaihtoehto on valita mielekkäämpi toimiala; muotoilla linja-autoja henkilöautojen sijaan, polkupyöriä moottoripyörien tilalle, kajakkeja luksusvedeneiden sijaan. Aurinkopaneeleja, akkuja, parempaa kierrätystä, kestävämpää tuotantoa. Tällöin muotoilija kuitenkin osallistuu kapitalistiseen kasvutoimintaan, tuotannon kasvattamiseen, siten lopulta yhä kiidyttäen ilmastonmuutosta.
Neljäs vaihtoehto on selittää itselleen ja muille ajavansa toimialan sisällä ajaen kestäviä ratkaisuja: ekologisempia henkilöautoja – sähköautoja, joissa kierrätettyjä materiaaleja! Sivuvirtojen hallinta, kierrätettävyys, uusiokäyttö jne. kuulostavat lähinnä selittelyltä ja keskeneräiseltä ajattelulta, mutta toki ymmärrettävältä.
Viides uravaihtoehto on taiteellinen toiminta tai vain puuhailu, jossa muotoilija purkaa, kierrättää ja rakentaa jotain, jolla on arvoa jollekin, mutta toimien niin, että ei kuluta kuluta luonnoresursseja. Toiminnallaan hän voi suunnata ihmisten kuluttamisen ja keräilemisen tarvetta pois globaaleilta verkkoalustoilta.
Olen yhä ymmälläni
Kuka ylipäätään kaipaa muutosta, uutta teknologia, innovaatioita ja muotoilua? Jos muotoilu nyt kielletäisiin ja muotoilijat, opiskelijat ja opettajat joutuisivat vetäytymään maan alle, mitä tapahtuisi? Oikein, ei mitään! Elämä jatkuisi ennallaan ja kaikki olisivat tyytyväsiä.
Lopullista vastausta siihen kysymykseen, mihin muotoilijaa tarvitaan kohtuutaloudessa, en siis tässä pohdinnassa löytänyt.
Tukitsen kohtuutalouden tutkijoita (Hickel 2023, Pansera 2024 ja Saito 2024) siten, että ehkä muotoilija voisi löytää luovuudelleen toteuttamiskohteita paikallisista työntekijöiden omistamista osuuskunnista, muotoillen organisaatiota ja sen tuottamia palveluita ja tuotteita. Osallistuessaan osuuskunnan perustamiseen, muotoilija voi tehdä liiketoimintamuotoilua.
W.D. Marxin (2022) ajatus statuksen ja kulttuurin merkittävyydestä kaikelle ihmilliselle toiminalle voi tarjota muotoilijalle tavoitteen oman työelämänsä energian suuntaamiseen: muotoile vastakulttuuria ja kestävää elämäntyyliä haluttavampaan suuntaan, vastaamaan väheneviä resursseja.
Muotoilijan identiteetin tulee tietenkin vastata asiakasyrityksen arvoja ja sen valmistamien tuotteiden tai palvelujen olemusta. Vannoutunut polkupyöräilijä ei voi muotoilla autoa, raitis viinapulloa, pasifisti pistoolia.
Muotoilijan ei tarvitse olla “muutosagentti”. Muutos on vääjäämätön, kun resurssien väheneminen pakottaa meidät muuttamaan elämäntapojamme selviytyäksemme. Muotoilija voi luoda arvoa pysäyttämällä muutoksen hetkeksi – kunnes maailma taas muuttuu.
LÄHTEET
Bregman, R. (2024) Moraalinen kunnianhimo: lakkaa haaskaamasta lahjojasi ja toteuta ihanteesi. Otava.
Hickel, J. (2023) On Technology and Degrowth. Monthly Review, Volume 75, Number 03 (July-August 2023) https://monthlyreview.org/2023/07/01/on-technology-and-degrowth/
Kohtuusliike. Tietoa kohtuusliikkeestä. https://kohtuusliike.fi/tietoa-kohtuusliikkeesta/
Marttinen, A. (2024) Elämä ilman talouskasvun pakkoa olisi erilaista mutta parempaa. Kolumni, Yle. https://yle.fi/a/74-20115725
Marx, D. W. (2022) Status and culture: how our desire for social rank creates taste, identity, art, fascion, and constant change. Viking.
Nemeth, A. (2022) Designing for Degrowth: or thoughts about the true role of Design from now on. https://medium.com/@aadaam/designing-for-degrowth-3b02dd568d88
Papanek, V. (1973) Turhaa vai tarpeellista? Kirjayhtymä.
Pansera, M. (2024) Innovate or die. Green european journal. https://www.greeneuropeanjournal.eu/innovate-or-die/
Saito, K. (2024) Slow down: how degrowth communism can save the earth. Weinfeld & Nicolson.
