Otsikko kopioitu Sari Patomäen ideasta.

Tempauduin Iittalan ja keraamikko Johanna Ojasen kopiontikiistaan, kun ihmettelin facebookissa sitä, miten epäröimättä, nopeasti ja suppean aineiston perusteella muotoilijakollegani tuomitsivat Iittalan Play-kupin kopioksi. Jopa auktoriteetit Yrjö Sotamaa ja Kaj Kalin laukoivat kopiotuomioita, sen kummemmin perustelematta, kenties pelkkien kuvien perusteella. Helsingin sanomien artikkelissa (8.2.) esitetty kuvapari oli sommiteltu niin, että se vahvisti – ei vähentänyt – mielikuvaa kuppien samankaltaisuudesta.

Oma positioni on siis värittynyt tukemaan Iittalan käyttämää muotoilukonsulttia Aleksi Kuokkaa, josta some muotoili kopiovaa syntipukkia. Kuokka kommentoi kohua fb-sivuillaan 8.2. Ojanen on vähemmän avannut tilannetta, samoin Iittala, jonka luova johtaja Janni Vepsäläinen oli esillä viimeksi brändiuudistuksen julkistuksen yhteydessä (HS 6.2.). Olen teollinen muotoilija taustaltani ja Ornamon hallituksen jäsen. Mielipiteeni ei edusta yhdistyksen kantaa.

Kuvakaappaus Hesarista.

Sanottava on myös, että en ole vielä nähnyt ja kosketellut kyseisiä kuppeja, arvioni perustuu näkemiini valokuviin. Kuitenkin on selvää, että aioin ostaa sarjan molempia kuppeja; sen verran herkullinen aihe on kahvipöytäkeskusteluille.

Tässä artikkelissa haen vastausta kysymykselle, ovatko mukit muotoiltaan liian lähellä toisiaan, onko toinen toisen kopio? En niinkään hae vastausta sille, kuka on syypää ja kuka uhri: asiat ovat harvoin mustavalkoisia.

Kopio vai ei?

Kopiokohun kontekstina eräs keskikokoisen keraamisen nesteastian genre; ilman lautasta käytettävä pinoutuva nykyisen kahvikulttuuriin sopiva kuppi, joka toisen tapauksen kohdalla liittyy laajempaan tuoteperheeseen. Samanlaisia – enemmän tai vähemmän – kuppimalleja on maailmalla satoja.

Muotoiluongelmana kuppi on tame, kesy, tarjoten siten vain vähän liikkumavaraa muotoilijan mielikuvitukselle ja omaperäisyydelle, ja siinä mielessä haastava. Miten tehdä mahdollisimman omaperäinen, silti hyväksyttävä kuppi (Raymond Loewy, MAYA principle: most advanced, yet acceptable)?

Molemmat muotoilijat ovat suomalaisen taidelähtöisen muotoilukoulutuksen saaneita, mutta sen eri laidoilta: Ojanen keraamikko ja taidekäsityöläinen, Kuokka teollinen muotoilija ja muotoilukonsultti. Molemmat elävät (siis todennäköisesti) aika lailla samanlaisessa suomalaisessa homogeenisessä vaikuteympäristössä eli kulttuurissa.

Muodon sisältö

Vähien näkemieni, kenties manipulatiivisesti valittujen sommittelujen, kuvaparien ja kuvakulmien perusteella, arvioin tuotteiden sisältöä – samankaltaisuutta ja eroja – seuraavasti:

Yhteistä kupeille: hahmo, materiaalit, tuotearkkitehtuuri, toiminta, käyttökokemus, käyttökonteksti, kaksivärisyys (korva ja kuppi eri väriä), värien ”pastellisuus”.

Eroja kupeissa: koko (korkeus, halkaisija, tilavuus), linjat, sivujen kulma, avautuvuus, mittasuhteet, reunan pyöristys, osien määrä (2/3 – pohjaratkaisu), korvan profiili, korvan koko, korvan poikkileikkaus, korvan liittyminen kuppiin. Kuppien värit ja värien sävyt ovat erilaiset, mutta samasta  paletista. Ojasen kuopin ulkopinnan kiiltävyys vaihtelee, Iittalan kuppi on kiiltävä sisältä ja ulkoa.

Kuppien suunnitteluprosessi, valmistusmenetelmä, sarjasuuruus, kohderyhmä, hinta ja myyntikanavat poikkeavat toistaan. Kupit eivät, uskoakseni, kilpaile markkinoilla toistensa kanssa.

Analyysini tulkinta on se, että kupit ovat erilaisia, ottaen huomioon nimenomaisen kahvikuppigenren. Samaa on myös. Molemmat ovat pelkistettyjä muotokieletään. Mitä minimaalimpaan muotokieleen tuote perustuu, sitä enemmän erilaisuus ja sankaltaisuus on kiinni pienistä yksityiskohdista.

Muotoilun käytännöt

Se miten tuote suunnitellaan, vaikuttaa tuotteen muotoon. Siksi voi olla tarpeen tarkastella lähtökohtien ja prosessien eroja ja samankaltaisuuksia. Ojanen on keraamikko, käsityöläinen, joka on erikoistunut astioiden tekemiseen. Kuokka on teollinen muotoilija, joka konsultoi yrityksiä laidasta laitaan. Muotoilijoina he ovat kentän vastakkaisilta laidoilta, ja heidän koulutuksensa, kokemuksensa, työkäytännöt ja ansaintalogiikka eroavat toisistaan.

Teollisessa muotoilussa ja strategisessa suunnittelussa bechmarking lienee vakiokäytäntö: selvitetään, mitä on ennen tehty ja mitä on markkinoilla. Tällä toimella haetaan näkemystä tilanteesta ja hyviä toimivia – jo olemassa olevia – ratkaisuja. Muotoiluprosessi etenee divergenttien ja konvergenttien vaiheiden jälkeen ehdotukseen, konseptiin, jonka tuotantoon viemisestä päättää asiakas. Toimiessaan rajatussa ratkaisuavaruudessa, muotoilija joutuu tasapainoilemaan MAYA-prinsiipin kanssa, sekä huomioimaan sen, mitä markkinoilla jo on.

Muotoilijoiden ammattijärjestön Ornamon mukaan: ” Jokaisen suunnittelijan pitää perustaa maineensa ja ammattinsa omalle suunnittelutyölleen eikä muiden kopiointiin. Se on yksinkertainen ja selkeä sääntö, jonka ammattisuunnittelijat tuntevat” (fb-postaus 8.2.). On vaikea kuvitella, että muotoilija perustaisi identiteettinsä ja työnsä kopiointiin, miksi ihmeessä?

Vastuun kopiointisyytösten välttämiseksi Ornamo säilyttää muotoilua ostavan tilaajalle: ”Muotoilua ostava tilaaja ei voi vedota tietämättömyyteen, vaan yrityksen tulee selvittää markkinoilla olevat tuotteet.”

Tilaajan tai valmistajan vastuulle jää huolehtiminen muotoilun mallisuojasta ja IP-oikeuksista: ”luovan työn ydintä on oman työn suojaaminen ja hyödyntäminen tuotteiden kaupallistamisessa. Tärkeää on myös vahtia ja valvoa omia oikeuksiaan. Muotoilua voi suojata esimerkiksi mallioikeudella, tavaramerkillä ja tekijänoikeudella”.

Kuvakaappaus Patentti ja rekisterihallituksen sivuilta. https://mallioikeustietopalvelu.prh.fi/fi/results/. Kuva ei liity tämän tapaukseen, vai liittyykö?

Kahvikuppikohu asettuu hyvin lähelle Ornamon toiminnan ydintä: muotoilijoiden työn arvostuksen nostamiseen ja oikeuksien puolustamiseen. Yhdistyksen kasvavassa jäsenmäärässä tapahtui hyppäys ylöspäin kymmenen vuotta sitten kun, kun Ornamon toimintoon saatiin lakimies auttamaan muotoilijoita työelämän ja yrittämisen käytännöissä.

Diskurssi

Neljäntenä päivänä Iittalan julkistuksen jälkeen brändi- ja kahvikuppikeskustelu jatkuu somessa ja mediassa. Helsingin sanomien Anna-Maija Lippu julkisti tuomionsa: on kopio! Monet tietenkin ottavat sen totuutena, mitä Hesari sanoo. Iittalalta vaaditaan tilanteen korjausta ja hyvitystä keraamikko Ojaselle. Iittala, sen omistava Fiskars-konserni tai Iittalan luova johtaja Vepsäläinen eivät ole vielä muotoilleet tarkempaa kommenttia kuin Hesarin saama vastaus: ”Designyhtiönä arvostamme muotoilua suuresti ja se kuuluu keskeisenä osana Iittalan brändin ytimeen. Muotoiluprosessiimme kuuluu tuotteidemme validointi omilla ja ulkoisilla asiantuntijoilla, jotka ovat erikoistuneet immateriaalioikeuksiin. Näin olemme myös toimineet Play-malliston kohdalla”. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000010214522.html

Odotan mielenkiinnolla sitä, miten tämä draama – myrsky kahvikupissa – etenee. Pallo on Iittalalla ja heidän on nyt jotenkin reagoitava. Oletan, että Iittala julkistaa yllä mainitsemansa IP-asiantuntijoiden arviot.

Vaikka kopiokohun voi katsoa olevan maailman ongelmien mittakaavassa pieni asia, on sillä tunteisiin menevää merkitystä muotoilijoille, erityisesti kollegoille Ojanen, Kuokka ja Vepsäläinen. Muotoilun opiskelijat ovat huolestuneet siitä, että mitä tapahtuu, jos he – aloittelijoita kun ovat – tuottavat jotain sellaista, joka on tai väitetään jo olevan olemassa; joutuvatko he tuomiolle somessa?

Viittauskäytännöt kirjallisuudessa

Asialla on myös laajempi luovaan toimintaan ja tekijänoikeuksiin liittyvä ulottuvuus. Professori Tossavainen pohtii tietokirjallisuuden kopiointiongelmia (Historian jännät naiset), joitten hän olettaa jatkuvan tulevaisuudessa (https://acatiimi.fi/2024/02/09/vaihtelevat-viittauskaytannot-tietokirjallisuudessa/).

Kuten kirjailija, muotoilija rakentaa luovan panoksensa aikaisempien muotoilijoiden työn harteille, samassa ajassa, ympäristössä ja kulttuurissa kuin tuhannet muut uusia ideoita kehittävät. Ilmiö, jossa kahtaalla saadaan samalaisia vaikutteita ja tehdään samalaisia innovaatioita, ole lainkaan tuntematon.

Kuva tapio Periäisen toimittamasta Tapio Wirkkalan näyttelyjulkaisusta (1982). Seppo Koposen kommentti: “Niin että teet millaisen vain, niin aina pääset plagioimaan vähintäänkin Tapioa? :D”.

Uskon, että jokainen muotoilua harjoittava tuntee pienen piston sydämessään – velan aikaisemmalle ja jo olevalle – esitellessään työtään “originaalina”. Jos näin ei ole, jos muotoilija luulee tekevänsä jotain, jota kukaan ei ole tehnyt aikaisemmin, hän vain ei tiedä sitä, ja ei tiedä ettei tiedä. Mistä ideat ja muodot tulevat, mikä on uutta ja omaperäistä?

Uuden idean paradoksi on se, että jos idea on uusi, se näyttää ja kuulostaa pöhköltä. Jos idea tuntuu hyvältä ja kannatettavalta, se on jo olemassa, vaikka me emme ehkä sitä tiedä.

Kirjassaan Varasta kuin taiteilija Austin Kleon jakaa kopioinnin hyvään ja pahaan varastamiseen (https://www.suomalainen.com/products/varasta-kuin-taiteilija). Hyvä tapa on kunnioittaa ja tuoda esille inspiraation lähde, tutkia sen ansioita eikä vain raapia pintaa, ottaa vaikutteita monilta ennemmin kuin yhdeltä, antaa krediittiä alkuperäiselle ja muuttaa ja uudelleen miksata ennemmin kuin imitoida ja hyväksikäyttää.