muotoiluprosessi

Tolkun tekeminen (16 diaa)

Yllä oleva diaesitys on esitelmästäni, jossa yritän yhdistää merkityksellistämisen Sanders & Stappersin (2008, 2014) malliin muotoiluprosessista. Alla oleva artikkeli on osa väitöskirjani lukua 2 Muotoiluprosessi

Miten uusi tuote syntyy?

Muotoilun kentältä vuonna 1996 akateemiseen ympäristöön siirtyneenä muotoilijana jaoin (Kettunen 2000, 60) muotoilun prosessin lineaarisesti enenevään neljään vaiheeseen: tieto, idea, valinta ja testaus (kuvio 1). Kahdesta viimeisestä vaiheesta johtaa nuoli takaisin ideointiin eli valinnan ja testauksen jälkeen voidaan tarvittaessa palata ideoimaan kohdetta uudelleen. Alussa hankittuun tietämykseen ei tunnu olevan tarvetta palata, vaan alkuperäisen analyysin ja tavoitteen varassa toimitaan loppuun asti. Ensimmäinen vaihe, tiedon kerääminen, alkaa käyttäjän tarpeiden selvittämisellä ja päättyy muotoilun tavoitteiden asettamiseen eli muotoilubriefin määrittelyyn. Ideoinnissa ongelma jaetaan osaongelmiin ja niiden ratkaisemiseen käytetään erilaisia tekniikoita kuten aivoriihtä. Valinnan vaiheessa ideoita karsitaan ja samalla niitä kehitetään eteenpäin. Valittua konseptia testaamalla yritetään varmistua siitä, että se vastaa käyttäjän tarpeita.

kuvio 1

Kuvio 1. Muotoiluprosessin malli (Kettunen 2000, 60).

Nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, löydän muistiinpanoistani uuden nelivaiheisen muotoiluprosessin mallin: tarina, tehdä, tajuta ja uusi tarina. Malli on spiraali, jossa ymmärtäminen tapahtuu tekemisen kautta. Uusi tarina on aina alku uudelle spiraalille (kuva 2). Alussa on tavoite tai näky siitä, mitä tullaan tekemään. Tämä tarina syntyy aikaisemmista kokemuksista, identiteetistä ja muutoksista arvoissa ja tulevaisuuden odotuksissa. Sen jälkeen alkaa tekeminen, jonka aikana ymmärretään yhä paremmin sitä, mitä ollaan tekemässä. Vanha tarina muuttuu tekemisen ja tajuamisen aikana uudeksi tarinaksi. Ja niin edelleen. Prosessilla ei ole alkua eikä loppua.

kuvio 2

Kuvio 2. Uusi muotoiluprosessin mallini.

Ensimmäisessä mallissani älyäminen, tieto, oli ennen muotoilua, jälkimmäisessä mallissani muotoilu on ennen tajuamista. Aikaisemmin opetin, että muotoiluongelma täytyy ymmärtää ennen kuin sen voi ratkaista. Nyt opetan, että tilannetta ei voi ymmärtää ennen kuin on tehnyt jotakin. Olen siirtynyt tutkimukseni aikana rationaalisen ihmisen (äly – muotoilu – valinta) mallista evoluutionaarisen, toimeenpanevan weickilaisen (muotoilu – äly – valinta) mallin kannattajaksi (ks. lisää Boland 2004, 109).

Lineaarinen muotoiluprosessin mallini pohjautuu rationaaliseen, kausaaliseen logiikkaan. Se perustuu ajatukseen, että jos voimme ennustaa tulevaisuutta, voimme kontrolloida sitä: uudelle tuotteelle on löydettävissä toimivat markkinat. Ympäristön kanssa vuorovaikutuksessa oleva logiikka (kuvio 2) perustuu ajatukseen, että voimme jatkuvasti tekemällä rakentaa tulevaisuutta, jolloin meidän ei tarvitse ennustaa sitä. (Sarasvathy 2008, 17.) Markkinat ja ideat uudelle tuotteelle ovat enemmänkin tehtävissä kuin löydettävissä.

Uusi kuvioni (2) muistuttaa toimintatutkimuksen spiraalia, jossa suunnitelma, toiminta, havainnointi ja reflektio vuorottelevat (Heikkinen & Jyrkämä 1999, 37). Se muistuttaa myös hermeneuttista kehää, jossa teoreettinen ja käytännöllinen ymmärtäminen vuorottelevat (Salonen 2008, 103). Esioletuksen pohjalta lähtevä ymmärrys siitä, mitä ollaan tekemässä, syvenee tai muuttuu. ”Jokainen ennakkoluonnoksen tarkistus mahdollistaa merkityksen uuden ennakoivan luonnostelun” (Gadamer 2004, 32).

Tieteellisten näkemysten välisessä keskustelussa on perinteisesti ollut kaksi kantaa todellisuuden luonteesta ja tiedon hankinnan mahdollisuuksista: vallitseva luonnontieteiden positivistinen näkemys sekä yhteiskuntatieteiden ja humanististen tieteiden (ns. ihmistieteiden) ymmärtävä näkemys (Raatikainen 2005). Tähän väliin mahtuu monia muita tieteenfilosofisia koulukuntia (katso lisää Lincoln & Cuba 2000). Tienari ja Meriläinen (2012, 113) jatkavat oppikirjassaan edellä mainittua karkeahkoa jakoa kahteen leiriin: liikkeenjohdon ja organisaation tutkimuksessa ovat yksilökeskeinen positivistis-managerialistinen koulukunta ja ihmisten välisissä suhteissa rakentuvan tiedon konstruktivistis-kriittinen koulukunta. Tämä jako tulee esille esimerkiksi keskustelussa strategiasta: strategia voidaan nähdä yrityksen johdon tekemänä suunnitelmana, jonka organisaatio toteuttaa tai strategia voidaan nähdä rakentuvan ”organisaation arjessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa niin, että institutionalisoituneet (vakiintuneet) käytännöt sitovat tätä vuorovaikutusta” (emt., 125). Jälkimmäisen näkökulman mukaan myös muiden kuin johtajien työhön liittyvät käytännöt tulisi nähdä strategisiksi, jos yritys menestyy niiden avulla paremmin (Laine & Vaara 2011).

Dorst ja Dijkhuis (1995) sekä Galle (2011) esittävät, että kaksi tärkeintä näkökulmaa teollisen muotoilun aktiviteetteihin ovat rationaalinen ja reflektiivinen. Ensimmäisen, positivistisen koulukunnan oppaana on toiminut erityisesti Herbert Simonin (1969) kirja The Sciences of the Artificial. Tämän näkemyksen mukaan muotoilu on ongelmanratkaisua, jossa vallitseva tilanne pyritään muuttamaan toivotun kaltaiseksi tilanteeksi. Reflektiivisen, konstruktionistisen koulukunnan oppaana toimii Donald Schönin (1983) kirja The Reflective Practitioner. Tämän näkemyksen mukaan muotoilu on reflektiivistä toimintaa, jossa muotoilija toiminnan aikana keskustelee tilanteen kanssa.

Muotoilua ja sen tutkimusta voi tarkastella yksilökeskeisen tai suhteissa rakentuvan ulottuvuuden kautta. Yksilökeskeisessä näkökulmassa tieto on yksilöllä ja tutkimuksen painopiste hänen sekä ryhmien toiminnassa ja rakenteissa. Kukin osapuoli tuo oman, erityisen osuutensa projektiin myötävaikuttaen siihen (Kvan 2000, 411). Jälkimmäisen näkökulman mukaan tieto on yksilöiden välisissä suhteissa ja tutkimuksen painopiste sosiaalisissa käytännöissä. (Tienari & Meriläinen 2012, 115). Osapuolet toimivat yhteistyössä siten, että voi olla vaikeaa havaita tai nimetä kunkin erityistä panosta projektissa (Kvan 2000, 411).

Muotoiluun oleellisesti kuuluvasta yhteistyön tekemisestä ja yhteiskehittelystä käytetään useita termejä, joilla on oma taustansa ja merkityksensä: teamwork, cooperation, co-design, co-creation, participatory design ja collaborative design. Useimmiten näitä termejä käytetään, kun puhutaan tuotteen loppukäyttäjän ottamisesta mukaan tuotteen suunnitteluun. Wang ja Oygyr (2010) ehdottavat edellä mainituille termeille yleistä ”sateenvarjoa” termillä muotoilu yhteisön toimintana (collaboration in design). He jakavat kollektiivisesti tapahtuvan muotoilun neljään luokkaan:

1. yksi osasto tekee keskenään

2. organisaatio tekee sisäisesti

3. organisaatiot tekevät yhteistyötä

4. yhteistyö ylittää organisaation.

Jos kaikki ovat muotoilijoita tai kaikki suunnittelijat kuuluvat samaan tuotekehitysorganisaatioon toimien yhteistyössä, on tämä yhden osaston keskeinen prosessi. Organisaation sisäisessä prosessissa on kyse eri alojen asiantuntijoiden tai niistä muodostuvien ryhmien yhteistyöstä yhden organisaation sisällä. Organisaatioiden välinen yhteistyö tarkoittaa, että eri organisaatiot työskentelevät samassa projektissa. Organisaation ylittävä yhteistyö tarkoittaa, että organisaatiosta siirrytään käyttäjien pariin. (Wang & Oygur 2010, 358–362.) Omassa projektissani ja tutkimuksessani kyse on lähinnä organisaation sisäisestä yhteistyöstä. Muotoilijoista koostuva ryhmäni teki yhteistyötä pk-yrityksen tuotekehityksen, markkinoinnin ja myynnin sekä sen johdon kanssa.

Valtaosa muotoilun tutkimuksen sosiaalisesta näkökulmasta keskittyy kuitenkin käyttäjän ja muotoilijan väliseen yhteistyöhön, suuntautuen siten ulospäin organisaatiosta. Oma tutkimukseni sijoittuu Wangin ja Oygurin (2010) nelijaossa luokkaan, jossa yhteistyötä tehdään organisaation sisäisesti, kyse on siis prosessi-innovaation näkökulmasta (Totterdell ym. 2002; Damanpour & Gopalakrishnan 2001; Seeck 2012) tai organisatorisen innovaation näkökulmasta (Boer & During 2001; Seeck 2012).

 

Lähteet

Boer, H. & During, W. 2001. Innovation, what innovation? A comparison between product, process and organizational innovation. International Journal of Technology Management 22, 1-3, 83-107.

Boland, R. 2004. Design in the punctuation of management action. Teoksessa R. Boland & F. Colloby (toim.) Managing as designing. Standford: Sandford University, 106-112.

Damanpour, F. & Gopalakrishnan, S. 2001. The dynamics of the adoption of product and process innovations in organizations. Journal of Management Studies 38, 1, 45-65.

Dorst, K. & Dijkhuis, J. 1995. Comparing paradigms for describing design activity. Design Studies 16, 2, 261-274.

Gadamer, H-G. 2004. Hermeneutiikka: ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa. Tampere: Vastapaino.

Galle, P. 2011. Foundational and instrumental design theory. Design Issues 27, 4, 81-94.

Heikkinen, H. & Jyrkämä, J. 1999. Mitä on toimintatutkimus? Teoksessa H. Heikkinen, R, Huttunen & P. Moilanen (toim.) Siinä tutkija missä tekijä: toimintatutkimuksen perusteita ja näköaloja. Jyväskylä: Ateena, 25-62.

Kettunen, I. 2000. Muodon palapeli. Helsinki: Wsoy.

Kvan, T. 2000. Collaborative design: what is it? Automation in Construction 9, 4, 409-415.

Laine, P-M. & Vaara, E. 2011. Strategia kuuluu henkilöstölle! Dialoginen näkökulma strategiatyöhön. Teoksessa S. Mantere, K. Suominen & E. Vaara (toim.) Toisinajattelua strategisesta johtamisesta. Helsinki: WSOYpro, 29-42.

Lincoln, Y. & Guba, E. 2000. Paradigmatic controversies, contradictions, and emerging confluences. Teoksessa N. Denzin & Y. Lincoln (toim.) Handbook of qualitative research. Thousand Oaks: Sage.

Raatikainen, P. 2005. Ihmistieteet – tiedettä vai tulkintaa. Teoksessa A. Meurman-Solin & I. Pyysiäinen (toim.) Ihmistieteet tänään. Helsinki: Gaudeamus, 39-61.

Salonen, T. 2008. Filosofian sanat ja konseptit: sanakirja. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

Sanders & Stappers 2008, 2014

Sarasvathy, S. 2008. Effectuation: elements of entrepreneurial expertise. Cheltenham: Edward Elgar.

Schön, D. 1983. The reflective practitioner: how professionals think in action. New York: Basic Books.

Seeck, J. 2012. Johtamisopit Suomessa: taylorismista innovaatioteorioihin. Helsinki: Gaudeamus.

Simon, H. 1969. The sciences of the artificial. Cambridge: MIT.

Tienari, J. & Meriläinen, S. 2012. Johtaminen ja organisointi globaalissa taloudessa. Helsinki: Sanoma Pro.

Totterdell, P., Leach, D., Birdi, K., Clegg, C. & Wall, T. 2002. An investigation of the content and consequences of major organizational innovations. International Journal of Innovation Management 6, 4, 343-368.

Wang, D. & Ogyr, I. 2010. A heuristic structure for collaborative design. The Design Journal 13, 3, 355-372.

 

FacebookTwitterGoogle+Share

Yksi vastaus artikkeliin ”muotoiluprosessi”

Kommentointi on suljettu.